Gwent on edelleen se nimi, joka pomppaa ekana mieleen, kun puhutaan AAA-pelistä syntyneestä oikeasta korttipelistä – eikä syyttä. Se oli ensin vain yksi osa The Witcher 3:a, sellainen sivujuttu jonka piti kai olla pieni hengähdystauko hirviöjahdin ja juonikäänteiden välissä. 

Mutta sitten kävi niin kuin joskus käy: porukka innostui siitä melkein liikaa. Gwent ei jäänyt minipeliksi, vaan kasvoi omaksi peliksi ja lopulta vielä fyysiseksi korttipeliksi asti. Siinä kohtaa voi jo sanoa, että homma karkasi hyvällä tavalla käsistä.

Hauskaa tässä on myös se, miten pitkälle saman maailman vetovoima on venynyt. Witcher-fiilistä on nähty myös siinä, miten kasinot ovat hyödyntäneet samanlaista estetiikkaa peleissään ja slot-tyylisissä tuotteissaan, mikä kertoo aika suoraan siitä, että kyse ei ollut vain yhdestä onnistuneesta minipelistä vaan kokonaisesta estetiikasta, joka myy yhä.

Silti Gwent on näistä se kiinnostavin tapaus, koska siinä ei ratsastettu vain brändillä – itse pelimekaniikka kiinnosti ihmisiä oikeasti.

Warcraft todisti, ettei kyse ollut yhdestä vahingosta

Moni puhuu Gwentistä kuin se olisi joku outo poikkeus, mutta eihän se ihan niin mene. World of Warcraft Trading Card Game pyöri vuosia, eikä mitään vuosia sinne päin vaan oikeasti pitkän pätkän. Blizzard kiitti pelaajia tuesta close to seven years, mikä on aika paljon enemmän kuin lyhyt lisenssikokeilu tai nopeasti unohdettu fanituote. Jos korttipeli pysyy hengissä noin pitkään, se ei ole enää pelkkä oheistuote. Se on oma harrastuksensa.

Ja se on ehkä koko ilmiön ydin. Kun pelisarja on tarpeeksi iso, fanit eivät halua vain julisteita, figuureita tai jotain kallista keräilykrääsää pölyttymään hyllyyn. Ne haluavat jotakin, minkä kanssa voi säätää. 

Pakkoja, sääntöjä, pientä kilpailua, sellaista näpräämistä, joka tuntuu vähän nörtiltä mutta juuri hyvällä tavalla. Korttipeli sopii siihen täydellisesti, koska siinä maailmaa ei vain katsella – sitä pelataan käsissä.

Dark Souls korteilla kuulostaa oudolta – mutta toimii

Dark Souls: The Card Game on hyvä esimerkki siitä, että idea voi kuulostaa ensin vähän typerältä ja silti toimia. Steamforged kuvaa sitä yhteistyöhön perustuvaksi deck evolution -peliksi, jossa tutkitaan paikkoja, kerätään sieluja ja aarteita ja kehitetään pakkaa kohti kovempia vihollisia. Kuulostaa käytännössä ihan Dark Soulsilta, vain ilman että ohjain lentää sohvan alle.

Tässä kohtaa näkyy myös se ero onnistumisen ja hutilyönnin välillä. Kaikista isoista peleistä ei saa hyvää korttipeliä vain liimaamalla kannen päälle tutun logon. Sen pitää sopia maailmaan. Dark Souls toimii korteilla siksi, että koko sarja perustuu riskille, rytmille ja sille tunteelle, että yksi väärä ratkaisu kostautuu heti. 

Gwent taas toimi, koska ihmiset jo valmiiksi halusivat pelata sitä enemmän kuin peli edes pyysi.

Nyt korttipeli ei ole enää mikään menneen ajan juttu

Tämä homma ei todellakaan kuollut siihen, kun 2010-luku loppui. Cyberpunk Trading Card Game on hyvä muistutus siitä, että sama kuvio pyörii edelleen – otetaan iso pelimaailma, jossa on tarpeeksi tyyliä ja tunnettuja hahmoja, ja rakennetaan siitä fyysinen korttipeli. 

CD Projektin mukaan mukana ovat Cyberpunk 2077:n ja Edgerunnersin maailma ja hahmot, eli kyse ei ole mistään puolivillaisesta sivutuotteesta vaan ihan tarkoituksella rakennetusta jutusta.

Ja se on ehkä olennaisin muutos. Ennen tällaiset projektit näyttivät helpommin lisenssikikalta. Nyt niissä on usein enemmän yritystä. Kun pelisarjalla on tarpeeksi vahva ilme, ihmiset tunnistavat sen saman tien myös korteissa. Silloin pöytäpeli tai keräilykortit eivät tunnu irralliselta tempulta, vaan vähän siltä kuin maailma vain leviäisi uuteen paikkaan.

Gwent on silti se nimi, johon muut väkisin peilautuvat. Rob Trounce sanoi siitä näin: 

“Gwent on mediahistorian suurin peli pelin sisällä.”

Onhan tuo aika röyhkeä heitto, mutta tavallaan ymmärrän sen. Tosi harva pelin sisäinen sivujuttu on lähtenyt näin omille teilleen ja vielä pysynyt kiinnostavana myös emopelin ulkopuolella.

Tässä on oikeasti oma pieni lajinsa

Siksi Gwentin ulkopuoleltakin löytyy jo ihan selvä kuvio – Warcraft, Dark Souls, Cyberpunk ja kasa muita yrityksiä rakentaa oikea korttipeli valmiin pelimaailman päälle. Osa kestää pitkään, osa jää kokeiluksi, osa näyttää enemmän keräilyjutulta kuin huippupeliltä. Mutta idea itsessään on vahva.

Kun maailmassa on tarpeeksi tyyliä ja kunnon mekaniikkaa, ihmiset haluavat siitä palan pöydälleen. Eikä siinä oikein ole mitään ihmeellistä. Rehellisesti – minäkin haluaisin.